Miksi liberaalien poliitikkojen “kaveruus” äärioikeiston kanssa murentaa luottamuksen politiikkaan – sentimentaalisuuden paradoksi

Demokratiassa toistetaan usein kaunista periaatetta: ideologiat taistelevat, eivät ihmiset. Ajatus on tärkeä. Se suojaa meitä demonisoimasta toisiamme ja muistuttaa, että poliittinen vastustaja on ennen kaikkea ihminen.

Mutta politiikassa tämä periaate ei aina toimi niin viattomasti kuin haluaisimme uskoa. On tilanteita, joissa inhimillisyyden korostaminen alkaa hämärtää moraalista vastuuta. Silloin syntyy se, mitä voi kutsua sentimentaalisuuden paradoksiksi.

Sentimentaalisuuden paradoksi tarkoittaa yksinkertaisesti tätä: ihmisyys ja moraalinen oikeutus eivät ole sama asia.

Historia osoittaa tämän kipeästi. Natsi-Saksassa musiikki oli keskeinen osa kansallista identiteettiä. Myös keskitysleireillä musiikki oli läsnä – usein pakotettuna. Juutalaisista vangeista koottiin orkestereita soittamaan leirien porteilla, marssittamaan työkomennuksille lähteviä tai viihdyttämään SS-upseereita. Joillekin muusikoille soittotaito merkitsi hetkellistä suojaa, jopa hengissä pysymistä. Sama ihminen saattoi illalla herkistyä Schubertin sävelistä ja aamulla allekirjoittaa käskyn, joka johti ihmisten kuolemaan.

Tämä on human side -paradoksi: yksityinen inhimillisyys ei kumoa julkista julmuutta. Inhimillinen tunne ei automaattisesti johda moraaliseen vastarintaan.

On dokumentoitu, että osa leirien upseereista liikuttui musiikista aidosti. He saattoivat keskustella Bachista tai Beethovenista, osoittaa arvostusta taitaville soittajille, jopa käyttäytyä hetkittäin inhimillisesti. He kykenivät kokemaan esteettistä herkkyyttä – ja silti jatkamaan osallisuuttaan järjestelmään, jonka ydin oli teollinen murha.

Musiikki ei pysäyttänyt junia. Se ei estänyt teloituksia. Se ei muuttanut ideologiaa. Juuri tästä syystä poliittinen sentimentaalisuus on vaarallista.

Kun liberaali poliitikko tuo julkisuuteen lämpimän ystävyyden äärioikeistolaisen vallankäyttäjän kanssa, kyse ei ole vain kahden ihmisen välisestä suhteesta. Se on symbolinen viesti. Se siirtää huomion pois politiikan sisällöstä ja kohti henkilön sympaattisuutta. Se vihjaa, että kyse on ehkä vain mielipide-erosta, ei perustavanlaatuisesta arvokonfliktista.

Tässä kohtaa tapahtuu ratkaiseva siirtymä: rakenteellinen vallankäyttö muuttuu tunnepohjaiseksi arvioksi ihmisestä. “Ehkä hän ei olekaan niin paha.” “Ehkä hän on poikkeus.” “Ehkä tämä kaikki liioitellaan.”

Sentimentaalisuuden paradoksi on siinä, että henkilökohtainen lämpö peittää poliittisen kylmyyden ja silloin tapahtuu se, mikä on ilmiön moraalinen ydin: liberaali inhimillistää äärioikeiston ja unohtaa äänestäjänsä.

Liberaali poliitikko ei toimi yksityishenkilönä. Hän toimii edustajana. Vähemmistöt, maahanmuuttajataustaiset perheet ja syrjinnän kohteeksi joutuvat ihmiset eivät äänestä siksi, että heidän edustajansa olisi kaikille miellyttävä. He äänestävät, koska he tarvitsevat suojaa. He tarvitsevat jonkun, joka vetää selkeän rajan silloin, kun heidän oikeuksiaan kavennetaan.

Kun heidän asemansa heikkenee lainsäädännön kautta, kyse ei ole abstraktista debatista vaan konkreettisesta turvattomuudesta. Silloin symbolit merkitsevät enemmän kuin kohteliaisuus.

On totta, ettei demokratia toimi ilman keskustelua ja yhteistyötä. Vastustajaa ei pidä epäinhimillistää. Mutta yhteistyö ei ole sama asia kuin julkinen läheisyys. Politiikassa myös eleet ovat kannanottoja. Inhimillisyys on hyve. Mutta ilman poliittista selkärankaa se voi muuttua naiiviudeksi – hyväntahtoiseksi mutta sokeaksi luottamukseksi siihen, että henkilökohtainen lämpö hillitsee ideologista kovuutta. Historia ei anna meille syytä tällaiseen optimismiin.

Lopulta kysymys ei ole poliitikkojen välisestä ystävyydestä. Kysymys on siitä, miltä demokratia tuntuu niistä, joiden oikeuksia ollaan kaventamassa.

Jos he näkevät, että heidän puolestaan valitut edustajat rakentavat julkista läheisyyttä niiden kanssa, jotka ajavat heidän asemansa heikentämistä, syntyy kokemus yksin jäämisestä. Että valta on löytänyt toisensa – ja he itse jäävät ulkopuolelle.

Ja juuri siinä hetkessä luottamus alkaa murentua.